Life begins at the end of your comfort zone

Moi kaikille taas! 

Aattelin tehdä vielä yhden päivityksen ennen lähtöä. Tuli sellanen fiilis, että ois kiva kirjotella blogiin vähän fiiliksiä ja muuta. Oon vielä vähän hakusessa tän blogin ulkoasun kanssa ja siinä, millä tyylillä näitä päivityksiä kirjottelen. Veikkaan, että mun teksit tulee vaihtelee fiiliksen mukaan ja voi mennä hetki ennen kun löydän sen oman tyylin kirjotella. Tykätkää tai vihatkaa, kommentoida saa mielipiteitä! :D 

Eletään torstaita 15.9.2016 ja kello on just nyt 23.26 kun tätä postausta kirjottelen. Sain tänään pakkaukset hyvään vaiheeseen. Oon nyt pakannut oikeestaan kaikki vaatteet, kengät, korut ja kaikki shampoot, hoitoaineet sun muut. Meikit, hammasharjat ja elektroniikan voin pakata vasta sitten lauantaina ennen lähtöä. Mulla oli melkosia ongelmia ton pakkauksen suhteen kun olin paniikissa vaan heitellyt vaatekaapista kamaa laukkuun ja tuntu et en saa kaikkee tarvittavaa mahtumaan. Onneks äiti kuitenkin tuli ja pelasti (niinku aina) ja sai puhuttuu mulle järkee etten ehkä tarvii 6 bikineitä ja 50 eri toppia mukaan :D Yhessä sit saatiin kaikki tarvittava mahtumaan, kiitos vaan avusta äiti <3 

Tossa pakatessa toi lähtö jotenki konkretisoitu mulle. Mä todellakin herään 3 päivän päästä Espanjasta ja alotan siellä elämän. Ihan hullua, pelottavaa, outoa, jännittävää, siistiä, kamalaa ja ihanaa samaan aikaan. Oon haaveillut Espanjaan muuttamisesta varmaan 11-vuotiaasta asti, mutta nyt kun se hetki oikeesti koittaa niin tuntuu et ei hemmetti, en mä tätä haluakaan, en mä oo valmis sittenkään.

Mistä se johtuu? Veikkaan, että se on vaan jännitystä ja normaali reaktio, kun tapahtuu jotain uutta ja jännittävää. Silti, oon huomannu itessäni tän saman monta kertaa aikasemminkin. Aina kun tapahtuu jotain mitä oon oottanu kauan, alan perääntymään. En usko että oon ainoo ihminen tän "ongelman" kanssa, vai oonko? Tällä kertaa mä kuitenkin tiiän, että mä en voi enää perääntyä ja siis mä oon kyl kaikesta huolimatta ihan älyttömän innoissani lähdössä. Oon oppinu tähän 18 ikävuoteen mennessä, että mitään mullistavaa ei koskaan tapahdu omalla mukavuusalueella. Ihminen kehittyy vaan sillon kun se uskaltaa astua ulos omalta mukavuusalueelta, niin pelottavaa ja epämiellyttävää kun se voikin ainakin aluks olla. 

Mä oon aivan varma, että 3:n kuukauden päästä mä oon monia kokemuksia rikkaampi. Näihin kokemuksiin lukeutuu varmasti hyviä ja huonoja, mutta uskon että ne kasvattaa ja muuttaa mua ihmisenä, ainakin toivon niin. Toivottavasti oisin myös itsenäisempi ja rohkeempi. 

Mä oon varma, että en tuu katumaan tätä kokemusta. En todellakaan odota, että joka hetki on ruusuilla tanssimista, mutta just ne hetket sit kasvattaa. Oon varma, että tulee hetkiä kun haluisin vaan ottaa ekan lennon takas suomeen ja kiivetä äipän kainaloon itkemään. Tiedän kuitenkin, että selviin niistä hetkistä ja voin myöhemmin sit miettiä että selvisinpäs tostakin. En voi tietää mitä kaikkee tuolla tulee tapahtumaan, mutta jollain tasolla uskon kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkotuksensa. Mitä ikinä tapahtuukin, sillä on varmasti joku tarkotus. 

Mä uskon et opin tällä reissulla itestäni ihan sikana ja toivottavasti kehityn edes jollain elämän osa-alueella. Oon esimerkiks aika tosi laiska kotitöissä :D Ehkä tuolla oppii tekemään niitä ahkerammin kun ei oo äiti joka pesee pyykit sun puolesta. Oppii varmasti myös ottamaan toiset paremmin huomioon, kun asuu 3 muun kanssa. Ei voi tehä kaikkea niinkun itse haluis vaan pitää joustaa ja ajatella muita. Opin varmaan myös arvostaa asioita Suomessa, mitä ei Espanjassa oo. Esimerkiks suomen talvea ja lunta, ruisleipää, suomen vesijohtovettä ja sitä että sua katotaan murhaavasti bussissa jos istut jonkun viereen :D Vaikka mua pelottaa ja tää kaikki tuntuu ihan unelta, en malta odottaa! 2 yötä ja se on menoa.... 

Laitoin tähän postaukseen aika random kuvia vuosien varrelta, jotka mun mielestä sopi tälläseen höpöttely/pohdiskelu postaukseen. 


- Vilma